maanantai 5. helmikuuta 2018

Tammik... Helmikuu on pakkaskuu?

3.2.2018

Mitähän kaikkia kuulumisia sitä olisikaan kerrottavaksi... Ajolenkkejä, kävelylenkkejä, satulajuttuja. Pakkaspäiviä, sähkökatkoja, karkureissuja. Sitä tavallista siis.

Koskaan ole mitään pahaa tehty.  Ja sitä paitsi, se oli Maisa. 1.2.2018

Tarinalla karkulaisista lienee eniten viihdearvoa. Iltana eräänä oli ulko-ovella iltaherkkuja odottamassa kaksi läsinaamaa, ja yksi pieni musta. Viena oli ainoa, joka ei uskonut portin ihan oikeasti kadonneen, vaan pysyi uskollisesti tarhassa olemattomien aitalankojen takana. Ja oli tietenkin jokseenkin tuohtunut kavereille, jotka noin vain jättivät yksin. Vilma oli ensimmäinen aitaan palautuja, sen houkutteleminen oli helppoa. Veräjä (joka kunnostustöiden jälkeen oli taas olemassa) auki ja kutsuhuuto "syömään". Maisa piti tuupata paluumatkan alkuun, ja Villis houkutella porkkanoin. Karkumatkalaiset palautuivat näin kaikki takaisin aitojen oikealle puolelle ilman naruja tai riimuja. Vienakin leppyi iltapalalla, ja uskaltautuu taas portin läheisyyteen puhisematta.

Kultaturkkinen mummurainen 5.2.2018

Pois alta, mahaa tuodaan. T: Villis 3.2.2018

Lauantaina piti olla hierontapäivä, mutta sen peruuntuessa lähdettiin ajelulle. Tämän vuoden jokaisena lauantaina onkin ollut ajopäivä. Onneksi osui juuri lauantaille se lauhempikin päivä, sunnuntaina pakkanen paukkui jo ihan omissa luvuissaan ja tänä aamuna oli pakkasta yli kolmen kymmenen. Villis on toki pakkasenkestävä, vielä kun itse tarkenisi...

Pörröinen Villis, tähän tyyppiin ei pikku pakkanen pure! 3.2.2018 

3.2.2018

Villis on tosin sitä mieltä, ettei ajolenkillä tarvitse kauaa palella. Vaihtoehdot ovat joko kääntyä kotiin heti, tai viilettää koko lenkki niin lujaa kuin lyhyillä koivilla vaan pääsee. Jos Villikseltä kysytään. (Niillä pääsee aika lujaa.)

Edellinen ajolenkki oli ensimmäinen, jolla Villis rentoutui jo ennen tutun kotisuoran alkua. Harmi, että se saavutettu rentous hävisi kuin tuhka tuuleen, kun naapurin kohdalla nähtiin ihmisiä. Okei, oli siellä moottorikelkkakin, mutta kyllä ne ihmiset on pahimpia.

Sinisten pakkaskuvien kaveriksi yksi vaaleanpunainen. Villiäinen <3 5.2.2018

Sitten on satula, joka on ihan okei. Se, mikä ei ole okei, on katoksen ovenraosta nähty karkureissulle lähtenyt Maisa. Jos ihmiset kotipihan ulkopuolella aiheuttavat sydämentykytyksiä, niin Maisa suuntaamassa yksin kohti heinäpaalia... Sitä ei voi pieni hevonen kestää. Karkureissuja poniotus järjesti peräti kahdesti. Livahti liukkaasti kuin ankerias aitalankojen ali samalla, kun joku hevosista oli tulossa tai menossa portista. Tokalla kerralla piti nakata Villiksen kamppeet hankeen ja napata ponia tukasta kiinni, peruutusvaihteella äkkiä takaisin tarhaan, langat kiinni ja sähköt päälle. Tästä aitalankojen alittamisjutusta on tosin syyttäminen vain itseään. Poni kun on tullut monta kertaa napattua lenkkeilemään vapaana tai tukasta taluttaen, portilla sitä alinta lankaa nostamalla.

Kunhan Maisa oli palautettu takaisin aitaan, palattiin satulajuttujen pariin. Ei ongelmaa.

Paikoillaan seisominen kaukana ihmisestä ei ole Villiksen suosikkijuttuja. 29.1.2018

Satula tai roikkuvat jalustimet eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista hämmennystä. Suosikkiharjoitus on edelleen se, missä akka hyppii vieressä ja/tai sovittelee jalkaansa jalustimeen. Tarhassakin Villis parkkeeraa selkänsä ihmisen kohdalle, onko helpompaa keinoa saada herkkuja (tai kehuja, mitkä ei kauheasti lämmitä). Kerran kokeiltiin nousta satulaan jalustimesta, eikä enempikään paino satulalla aiheuttanut ihmetystä. Puskaratsun uran alkeita, vuoden päästä ehkä jo maastoillaan?

Villiksen naapurijärkytys on peritty tältä. 31.1.2018

Uudenkarhean satulan sisäänajossa apulaisena on toiminut tyyppi, jonka puskaratsun ura päättyi jo vuosia sitten. Yhden köpöttelyn päätteeksi Viena pudottautui pehmeälle uudelle lumelle polvilleen. Kutittava tuo alkava karvanvaihto, onneksi piehtarointi auttaa. Tuli akalla kiire, ja niin se vielä nousi mummo hangesta siksi aikaa, että sai varusteet (ja kuskin) pois.

Tässä puolestaan järkytetään hevosia (=Vienaa) lampaanhajuisella... Minihevosella? 

Minihevonen on huovutetuista hevosista tuorein tapaus, suomenhevonen hänkin. 

Helmikuu on aloitettu aivan huikean ihanilla aurinkoisilla päivillä! Aurinko lämmittää jo niin paljon, että päivällä lämpötila ulkona on ollut siedettävä. Hevosten punaiset turkit lämpenevät jo auringonpaisteessa, Maisan mustasta villapuvusta tulee suorastaan kuuma. Päiväkin on venynyt yli seitsemän tunnin pituiseksi!

Ei tosin vedä vertoja tälle villahevoselle. 2.2.2018

Pakkasella parasta, päikkärit auringonpaisteessa. 2.2.2018

Pakko vielä lopuksi kehua Maisan kerjäyskekseliäisyyttä. Kenen taskut ei tyhjene tällaiselle?

Maisuli 2.2.2018

maanantai 22. tammikuuta 2018

Kylmää ja kaunista

Pörröiset pohjoissuomalaiset pihattohevoset ja -poni paukkupakkasilla, tammikuista talven taikaa!

19.1.2018

22.1.2018

22.1.2018

Vilman vaikuttavat lumikoristeet. 22.1.2018

21.1.2018

Ja tämä, mitä sanat ei riitä kuvaamaan. 22.1.2018

19.1.2018

21.1.2018

21.1.2018

22.1.2018

22.1.2018

21.1.2018

19.1.2018

22.1.2018

22.1.2018

Toinenkin pyllykuva. 21.1.2018

Parhaita kuvakulmia hakiessa tulee hypittyä hangessa. Seuraneiti mukana tietenkin! 22.1.2018

22.1.2018

Vilma halusi lähikuvaan. 22.1.2018

21.1.2018

21.1.2018

Epäreilu ihminen, harppoo hankeen, ja sitten kun sitä seuraa, joutuu yksin seisomaan lumeen. T: Villis 22.1.2018

Turkki pörhöllään, pakkasta päälle kahdenkympin. 22.1.2018

21.1.2018

Lumi tulee jo... Suustakin? Arvatkaa paljonko sitä löytyi kuvaajan kengistä... 22.1.2018

Villiksen naiselliset kainalokarvat, näihin on hyvä upottaa palelevat sormet. 22.1.2018

Murunen hangesta kuvattuna. 22.1.2018

19.1.2018

22.1.2018

lauantai 20. tammikuuta 2018

Tammikuun touhuja

20.1.2018

Täksi vuodeksi oli toiveissa se pitkän ja aurinkoisen kesän lisäksi leppoisia lenkkejä. Alku on ainakin ollut kohtalaisen lupaava, vaikka vuoden ensimmäinen lenkki menikin myrskytuulen(kin) takia pörheltämiseksi. Hauskaa, miten 3-vuotias Villinen on ajolenkillä hyvin paljon samanlainen kuin emänsä aikanaan. Autot on tilanteesta riippuen vähän arveluttavia tai ihan ookoo. Lumimörkö (tykkylumen alle jäänyt pieni pensas metsässä) tai lentoon lehahtava lohikäärme (pikkulintu, sanoisi joku, joka ei asioista mistään mitään tiedä), niitä me kytätään.

No, autot on autoja ja se on varma, mutta kuka tietää mikä se nopeasti näkökentässä vilahtava juttu on. Puhumattakaan niistä hiljaa paikoillaan vaanivista epäilyttävistä asioista. Kivistä, kannoista ja kuopista tiessä. Tosin Villis on mestari näkemään kuoppia sielläkin, missä niitä ei ole. Ei siksi, että ne olisivat pelottavia, vaan siksi, että syksyllä lätäkköön ennakkoluulottomasti loiskuttamalla sai nameja. Vähän niin kuin postilaatikotkin. Ei pelottavia ensinkään, mutta pakko niiden kohdalla on pysähtyä. Tökkäämään laatikoita turvalla, ja sitten tomerana namipalkkiota hakemaan.

12.1.2018

12.1.2018

20.1.2018

Kahdelle viimeisimmälle ajolenkille saatiin kamera/turvamies mukaan, ja pupu ei mennyt pöksyyn ihan yhtä vikkelästi. Ei ainakaan tänään, kun alkumatkasta liikkua ei olisi voinut millään. Muutamalla viimeisimmällä kävelylenkillä Villis on pysähtynyt yhteen tiettyyn paikkaan vessatauolle, ja nytkin käsijarru hirtti kiinni juuri siinä samaisessa kohdassa. Häntä pystyssä ja koivet ristissä sitä sitten seisoskeltiin, kokeiltiin muutama askel ja todettiin, ettei voi liikkua. Jos narun päässä pissaaminen on vaikeaa, niin vasta se onkin aisojen välissä. Mahdotonta. Sama homma oli ongelmana vuosi sitten, kun jostain syystä hirveä kushätä iskee saman tien, kun laitetaan valjaat niskaan ja kärryt perään. Vaikeaa olla tammahevonen. 

Vaan niin sitä sitten lenkkiä jatkettiin. Autokin tuli pitkästä aikaa ajelulla vastaan, harvinaista herkkua. Onneksi niitä on kohdattu kävelylenkeillä sentään. Yhdellekin talutuslenkille lähdettiin lumimyrskyn jälkeen, ja se vasta jännää olikin, kun naapuripihoissa liikkui lumitöiden parissa ihmisiä. Ihmisiä!

20.1.2018

20.1.2018

20.1.2018

20.1.2018

Jos pihojaan lapioivat ja kolaavat ihmiset onkin hirvityksen kauhistus metsäläishevoselle, ei kaikki uudehkot asiat onneksi ole. Nyt alkaneella kolmivuotiskaudella ajankohtaiseksi tulee Villiksenkin totuttaminen ratsastajaan, jos ei ratsutuskin. Kiire meillä ei ole, eikä varsinaisen selkään nousemisen, saati ratsastamisen aika ole vielä, mutta muita hommia on jo vähän harjoiteltu.

Tasajalkaloikkia kädet varsan selän päällä, ensin ilman satulaa, sittemmin satulan kanssa. Villiksen joululahjapaketista paljastui nimittäin satula, varsan suureksi pettymykseksi. Kaikkea ne keksii, ihmiset.

17.1.2018

17.1.2018

17.1.2018

Keskiviikkona Villis sai satulansa ensimmäistä kertaa selkäänsä. Eihän se sinänsä ole uusi juttu valjaisiin tottuneelle hevoselle, ei vaikka akka pudottelisikin satulointitilanteessa vyöt ja muut romppeet kilinällä ja kolinalla katoksen lattialle. Vähän soviteltiin kenkää jalustimeenkin siinä vierellä hyppiessä.

Ei taida olla tarpeen (taas) ihmetellä sitä, miten nopeasti aika oikein kuluukaan... Pakko oli silti kaivella arkistoista pari kuvaa viime vuosilta.

21.1.2015

25.1.2016

Viena tukevasti tiineenä 21.1.2015

Villis kolmevee 19.1.2018

19.1.2018

Tammikuun viralliset kasvukuvat tietenkin kanssa:

1-vuotias Villiäinen 18.1.2016

2-vuotias 18.1.2017

3-vuotias, edelleen yhtä pörröinen Villis 19.1.2018

Ja sitten se yksi kaikkein parhain Villis-kuva, kahden vuoden takaa. Niin ihana ja pörröinen mini-Villis!

18.1.2016

P.S. Jälkeenpäin piti vaihtaa kaikkiin uusiin kuviin oikea vuosiluku. Onhan tässä taas reilut 11 kuukautta aikaa opetella oikeaa vuosilukua!